Vanhustenhuoltoa on kehitettävä kokonaisuutena

Vanhusten hoidosta on tullut esiin vakavia laiminlyöntejä, jotka ovat sekä vastenmielisiä, että tuomittavia. Valitettavasti ongelmat eivät ole uusia, eivätkä koske pelkästään yksityissektoria.

Syyt ovat moninaiset. Nyt ratkaisuksi kaikkiin vanhustenhuollon vaikeuksiin tarjotaan ympärivuorokautisen hoivan hoitajamitoituksen 0,7 kirjaamista lakiin. Valitettavasti tämä tilanne on monimutkaisempi, kuin tämä yksinkertainen ratkaisuehdotus. Ainakaan päätöstä ei tule tehdä ennen hyvin huolellista vaikutusten arviointia.

Vanhustenhoito tulee nähdä kokonaisuutena, omaishoito, kotihoito ja ympärivuorokautinen hoiva. Tällä hetkellä meillä on vanhuksia kotona, vaikka kunto edellyttää ympärivuorokautista hoivaa. Tänään laitoshoidossa olevien vanhusten keskimääräinen hoitoisuus vastaa noin 0,5 hoitajaa/asiakas. Osalla hoitoisuus on alhaisempi ja osalla korkeampi. Lisäksi tilanteet vaihtelevat ajan myötä. Tätä vähemmän hoitoa vaativat asiakkaat ovat pääasiassa kotihoidon piirissä.

Ympärivuorokautisen hoivan hoitajamitoituksen lakiin kirjattu nosto tasolle 0,7 tulee käytännössä tarkoittamaan, että kotihoidossa olevien asiakkaiden hoitoisuuden nousua lähelle tätä tasoa ennen laitoshoitoon pääsyä. Silloin tilanne vaikuttaa jo lähes heitteillejätöstä.

Mitoituksen nosto toisi nopeasti 4000 hoitajan lisätarpeen ympärivuorokautiseen hoivaan. Tosiasiassa alalla vallitsee työvoimapula ja koulutuksen sisäänoton vaatimuksia nostetaan. Miten kävisi kotihoidon tässä tilanteessa? Mitä voimme tehdä vanhustenhuollon tilanteen parantamiseksi? Mitkä ovat realistiset ja mahdolliset toteutettavissa olevat toimenpiteet?

Hoitajamäärän tulee perustua asiakkaiden hoitoisuuteen, jota tulee seurata jatkuvasti ja hoitajamitoituksen tulee reagoida hoitoisuuden muutoksiin. Hoitajavahvuuteen on laskettava vain hoitotyöhön välittömästi osallistuva työpanos. Hoitoisuusmittarit auttavat merkittävästi toiminnan johtamisessa, jos niitä halutaan käyttää.

Vanhustenhuollon tulevaisuuden turvaamiseksi meidän on tiukennettava toiminnan valvontaa ja sanktioita. Valvontaan on lisäresurssia jo ohjattukin, mutta ensisijainen valvonta tapahtuu kuntien ja kuntayhtymien toimesta ja tämän riittävästä resurssaoinnista on pidettävä huolta.

Kilpailutuksissa on kiinnitettävä huomiota erityisesti laatukriteereihin. Kilpailutuksen osaaminen on kunnissa ja kuntayhtymissä varsin hyvällä tasolla, mutta tätä parantaisi sosiaali- ja terveydenhuollon tilaajavastuun siirtyminen suurempiin yksiköihin.

Hoivapalveluissa voisi myös avustavan henkilökunnan ottaa isompaan rooliin, kuten monessa muussa Euroopan maassa on tehty. Avustavahenkilökunta voisi syöttää, liikuttaa, ulkoiluttaa ja virkistää potilaita, jolloin hoitajille jää enemmän aikaa omaan työhönsä. Hoivamitoitukseen voi laskea vain hoitotyön osuus työajasta ei esimerkiksi pyykinpesua. Omat kokemukseni hoiva-apulaisen työstä olivat positiiviset työskennellessäni hoitoapulaisena 90-luvun lopulla terveyskeskuksen vuodeosastolla Tuukkalassa. Jokaisella ammattiryhmällä oli omat roolinsa ja tehtäväkenttänsä.

Hoidontarpeen kasvunopeutta on hidastettava. Oikeilla elintavoilla ja riittävällä liikunnalla voimme vaikuttaa merkittävästi väestön terveyteen ja toimintakykyyn. Esimerkiksi liikkumattomuuden kustannukset ovat Suomessa vuositasolla 3,5-7 miljardia euroa. Tehdään tässä asiassa jokainen ainakin oma osamme.

Asioita on uskallettava tehdä tulevaisuudessa toisin. Vanhustenhoidon kehittämisessä on huomioitava kokonaisuus. Tämän meidän vanhuksemme ansaitsevat.

Oskari Valtola
työterveyshuollon erikoislääkäri
hoitoapulainen 90-luvulta
kansanedustajaehdokas (kok.)